Tiedättehän sellaiset päviät, kun ei kerrassaan huvittaisi mikään? Tänään oli juuri sellainen päivä. Emäntä ilmestyi jonkun toisen naisen kanssa tallille ja puunasi minut kiiltäväksi. Syykin selvisi, sillä kentällä juoksenteluani kuvattiin videokameralle. Onneksi osaan esiintyä ja etnkin ravin esittämisessä koen onnistuneeni hienosti. Tätä puuhaa ei onneksi kauaa kestänyt, sillä näin jo päiväheinien tulevan, eikä sen jälkeen kukaan halua töitä tehdä.

Huokasin helpotuksesta kuitenkin liian aikaisin. Ehdin meditoida muutaman tunnin ruuan jälkeen, kun nuo samat ihmiset paukkasivat taas paikalle. Tälläkertaa minut varustettiin satulalla ja kankisuitsilla. Satulahuopani vaihdettiin hempeään vaaleansiniseen ja jalkoihini laitettiin saman sävyiset pintelit (myös emännällä oli sarjaan sopiva paita). Taas näitä akkojen kotkotuksia, mutta kai sen kestää.

Maneesissa minua ei napannut työnteko sitten lasinkaan. Mielessäni siinsi vain ruoka ja mahdollinen pääsy laitumelle käymään. Ilmakin oli hyvin hiostava ja raskas. Emäntä ei kuitenkaan määräänsä enempää jaksanut haaveiluani katsella, vaan veti jälleen paprikan poskionteloon. Sen jälkeen jokainen tajuaa, että parempi herätä horroksesta, ettei se vallan villiinny. Teimme aivan perusharjoituksia (eli lähinnä jolkottelimme ympäriinsä emännän määräämässä askellajissa) ja kaikki tämä kuvattiin jälleen videolle. Mitähän niillä naisilla oikein on mielessä? Jotain metkuja varmaan.

Lopuksi pääsin Fellan kanssa kävelemään kävelykoneeseen ja purkamaan päivän treenin aiheuttamat traumat toisillemme. Mikäs siinä oli kävellessä oman naisen kanssa. Tarhaan vietäessä emäntä kuului puhelevan sille toiselle naiselle (joka muuten myös kävi minun selässäni hetkisen verran), että huomenna olisi estepäivä. Aina saa haaveilla...